Finanssikriisin alusta on nyt syyskuussa 2018 kulunut hieman yli kymmenen vuotta. Monissa lehdissä ja tutkimusjulkaisuissa onkin tarkasteltu sen merkitystä ja jättämiä jälkiä nykypäivän talouteen. Sen kautta pyritään joissain tapauksissa myös ennustamaan tulevia talouden käänteitä. Haluaisin tuoda tähän keskusteluun hieman historiallista perspektiiviä ja tarkastella finanssikriisin luonnetta vertaamalla sitä Suomea koetelleeseen lamaan 1990 -luvulla. Näiden kahden tapahtuman välillä on niiden kokoluokan erilaisuudesta huolimatta paljon yhteisiä piirteitä.
Pankkiala ulottuu monelle yhteiskunnan osa-alueelle. Keskuspankkien päätökset vaikuttavat erityisesti rahoitussektoriin ja liikepankkien investointeihin. Erityisesti korkojen kautta keskuspankit pystyvät ohjaamaan suhdanteiden jyrkkyyttä. Ne voivat puolestaan vaikuttaa tuotannon tasoon teollisuuden aloista palveluihin. Rahoitusmarkkinoiden ja niillä tapahtuvan spekulaation vaikutuksesta esimerkkinä on helmikuun alussa tapahtunut pörssikurssien lasku. Yhdysvaltojen keskuspankin ohjauskoron nosto-odotukset laukaisivat maailmanlaajuisen pörssien laskemisen. Pienetkin muutokset pankkisektorin ilmapiirissä voivat aiheuttaa suuria taloudellisia nousuja ja kriisejä. Taloudellinen laskusuhdanne ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan sen taustalla on aina jokin laukaiseva tekijä. Tällainen saattaa olla muutos kaupan määrässä, odotukset politiikan vaihtumisesta tai jokin muu hetkellinen muutos. Ongelmat ovat saattaneet kasaantua talouskasvun aikana, joka on piilottanut riskejä. Monissa kriisejä edeltäneissä nousukausissa taustalla onkin ollut näiden kaltaisia muutoksia ja rakenteita. Suomen pankkikriisiä 1990-luvulla ja Yhdysvaltojen finanssikriisiä 2008 yhdistää vahvasti nousukauden aikana toiminut pankkijärjestelmä, joka on piilottanut riskejä ja kiihdyttänyt kasvua. Laukaisevat tekijät ovat olleet hieman erilaisia, Suomessa politiikan muutos ja Yhdysvalloissa vaihtotaseen muutokset. Kriisien luonnetta selittää kuitenkin molemmissa tapauksissa pääomavirtojen muutokset. Jaakko Kiander on tutkinut Suomen lamaan johtaneita tekijöitä Valtion Taloudellisen Tutkimuskeskuksen raportissa 27:5, 2001 [2]. Yhdysvaltojen kriisin yhteyttä pääomavirtoihin puolestaan on tutkinut Michale Dooley, David Folkerts-Landau ja Peter Garber Pacific Economic Review artikkelissa [1].
Suomessa talouden näkymät olivat hyvät 1970-luvun puolenvälin jälkeen. Talous kasvoi varsin tasaisesti koko 1980-luvun. Pitkä kasvu perustui yleisesti Euroopassa vallitsevaan talouskasvuun, mutta myös Suomen talouspolitiikkaan. Ulkomaankaupasta riippuvaisena viennin ylläpitäminen ja kasvattaminen oli erittäin tärkeää ja näin ollen sitä pyrittiin tukemaan talouspolitiikalla [2]. Valuutan ulkoisen arvon alentamisella eli devalvaatiolla valtio, yhdessä keskuspankin kanssa, pyrki tähän tavoitteeseen. Tällainen politiikka oli alkanut jo ennen toista maailmansotaa, kun Suomi irtaantui kultakannasta eli seteleiden lunastus kultaan lopetettiin. Kultakannan poistuminen merkitsi, että valuuttakursseista tuli kelluvia, jolloin niiden ulkoista arvoa pystyi muuttamaan rahapolitiikan kautta. Keinotekoisesti devalvaation kautta kilpailukyvyn ylläpito ei ole kuitenkaan taloudellisesti kestävää, sillä se johtaa ulkomaankaupan kasvuun ja sitä kautta valuutan inflaatioon [2]. Jatkuvat devalvaatiot kiihdyttävät talouden kasvua, jolloin riskit lisääntyvät, sillä investointeja tehdään nousukauden ajalla riskialttiimpiin kohteisiin. Keskuspankin olisi pitänyt nostaa ohjauskorkoa, mitä se ei kuitenkaan tehnyt. Pienempi korko sai pääomavirrat siirtymään vakaista velkakirjoista epävakaampiin investointikohteisiin [2]. Tällaisia kohteita voivat olla lyhyet lainat tai osakkeiden osto optiot, joiden kehitystä on hankala arvioida.
Deflaatiosyklin taloutta liikaa kasvattava luonne ja keskuspankin matalan koron politiikka huomattiin 1980-luvun lopulla ongelmaksi [2]. Muutos talouspoliittisessa ajattelussa sai valtion ja keskuspankin lopettamaan devalvaatiot ja nostamaan korkoa, jolloin pääomavirroissa tapahtui selvä lasku [2]. Talouspoliittisen linjan muuttumiseen vaikutti uusi taloustutkimus ja devalvaation lopettaminen talouspoliittisena välineenä monessa muussa Euroopan maassa. Vientituotteiden hinnat kasvoivat uuden politiikan myötä nopeasti, joiden seurauksena vienti pienentyi ja viennin suhde tuontiin painui miinukselle [2]. Ulkomaankaupasta tulleiden pääomavirtojen supistuminen johti investointien vähentymiseen ja näin ollen taantuman alkuun.
Toisena laukaisevana tekijänä lamassa oli 80-luvun lopussa alkanut pankkisektorin sääntelyn purkaminen [2]. Liikepankit ja pankkiala yleisesti oli Suomessa tiukasti säännösteltyä jo itsenäistymisestä asti. Sääntely oli johtanut siihen, että pankkisektorilla oli erittäin vähän ja isoja toimijoita. Näin ollen suuri osa investoinneista oli riippuvaisia vain pienestä määrästä pankkeja [2]. Riski yhden pankin kaatumisen ja sen aiheuttamaan taloudelliseen kriisiin oli siis suuri. Tiukasti säännelty rahoitussektori sai osan pääomavirroista siirtymään harmaalle rahoitussektorille, eli yritysten kesken välittämiin laittomiin lainanantoihin. Tällainen toiminta ohjasi pääomaa hyvin riskipitoisiin investointeihin. Sääntelyn vapauttaminen ilman tiukempaa yleistä kontrollia taloudesta aiheutti lainanannon laajenemisen entisestään. Talous alkoi näiden tekijöiden johdosta kuumentua, eli talouden kasvun kiihtymisen lisäksi velka-aste nousi niin kotitalouksilla, kuin yrityksilläkin [2]. Laajentuneelle pääomavirtojen liikkeelle tuli nopea käännös ulkomaankaupasta tulleen shokin kautta. Luotonanto pieneni huomattavasti ja kotitaloudet jäivät velkaisiksi.
Suomen sisäisten asioiden, rahapolitiikan ja pankkisektorin sääntelyn, muutoksen lisäksi 90-luvulla vaikutti merkittäviä ulkoisia tekijöitä. Ulkomaankaupan pienentymistä kiihdytti devalvaation lopettamisen lisäksi merkittävästi Suomen Neuvostoliiton hajoaminen 1991. Itänaapuri oli ollut merkittävin Suomen vientimaa, jonka kassa kauppa laski käytännössä nollaan hajoamisen yhteydessä. Kauppa tietenkin palautui lähes ennalleen 90-luvun alun jälkeen, mutta vientishokin vaikutus oli ehtinyt jo muuttaa pääomavirtoja merkittävästi. Laman aiheuttaneet tekijät olivat siis pääosin poliittisia luonteeltaan, niiden määrittävä tekijä oli pääoman liikkeen muutokset.
Pääomavirtojen liikkeet ovat vaikuttaneet useassa kriisissä Suomen 90-luvun laman lisäksi. Viime vuosikymmeninä merkittävimmin virtaukset ovat vaikuttaneet Yhdysvalloista lähtöisin olleeseen, mutta koko maailmaan vaikuttaneeseen, finanssikriisiin. Pääomavirtojen vaikutus kriisissä ei kuitenkaan Dooleyn ja kollegoiden mukaan ole niin suora kuin aluksi voisi kuvitella [1]. He kuitenkin nostavat pääomavirrat keskipisteeseen. Talouden kuplia, eli vääristyneitä odotuksia talouden kehityksestä, on vaikea ennustaa. Kuplat vaikuttavat aluksi olevan vain uusia talouden tasapainoja, kunnes huomataan, ettei niillä ole todellista pohjaa. Kupla vaikuttaa aluksi siis normaalilta talouden tasapainotilalta. Finanssikriisiä edelsi tällainen odotusten nouseminen, joka asetti ennakkoluulot luoton laajenemisen jatkuvaan nousuun. Pääomavirrat lisääntyivät merkittävästi, erityisesti Yhdysvalloissa, jossa pankit laajensivat luotonantoaan huonon maksukyvyn omaaville kotitalouksille. Kehityksellä on Suomen tilanteen kanssa paljon yhtenäisyyksiä; pankkien luotonannon kasvu ja sen piilottamat riskit, sekä pääomavirtojen säännöstelyn puute.
Nopea talouskasvu aiheutti suurten pääomavirtojen liikkeen ulkomailta, erityisesti kehittyvistä talouksista, Yhdysvaltoihin [1]. FEDin, eli Yhdysvaltojen keskuspankin olisi pitänyt nostaa ohjauskorkoja enemmän, sillä koron taso suhteessa talouden nousuun oli liian pientä. Pääomavirtojen suuri määrä piti korot alhaisina, ja kuten Suomen tapauksessa, loi epätavallisen talouden tasapainotilan, jossa korkojen odotettiin pysyvän alhaalla [1]. Kehityssuunta muuttui, kun pääomavirrat vähenivät merkittävästi ulkomailta. Korko nousi ja talouden investoinnit pienentyivät, ajaen taloutta taantumaan. Lasku muuttui nopeasti kriisiksi, kun huomattiin, että lainojen ja investointien takaukset olivat puutteellisia. Pankit eivät pystyneet velkomaan saamiaan ja ajautuivat konkurssin partaalle. [1] Investointipankki Lehman Brothersin kaatumista on yleisesti pidetty merkkinä kriisin alusta sen aiheuttaman massapaniikin johdosta. Suurten pääomavirtojen aiheuttamat matalat korot nousukaudella ja näiden virtojen loppumisesta johtuva korkojen nousu olivat laman perimmäinen syy [1]. Dooley ja työtoverit painottavat kuitenkin pääomavirtojen vaikutusten olevan epäsuora, jollainen se olikin. Kaupan vapaudessa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia, toisin sanoen pääomavirrat pysyivät vakaina. Suomessa tilanne oli erilainen ja pääomavirrat selvemmin vaikuttivat laman alkuun. Pankkitoiminnan sääntelyn vapauttaminen vaikutti pääoman vapaaseen liikkumiseen.
Molemmissa Suomen lamassa ja Yhdysvaltojen kriisissä voi siis todeta olleen samalainen alleviivaava rakenne. Pääomavirtojen vaikutus on enemmän esillä Suomesta puhuttaessa, mutta sen vaikutuksen voi nähdä selvästi Yhdysvaltojenkin tapauksessa. Koska pääomavirrat vaikuttavat korkoihin politiikan kautta (tai ainakin niiden pitäisi) voisi kuvitella niiden esiintyvän lähes joka kriisin taustalla. Taloudelliset kriisit voivat kuitenkin johtua monista muista asioista, jotka eivät liity pääomavirtoihin. Tällaisia ovat esimerkiksi pitkään jatkunut kasvu, poliittinen epävarmuus työvoiman kallistuminen, odotukset ja raaka-aineiden hinnan nousu. Näiden johdosta talouden nousu aiheuttaa paineita odotusten laskulle. Tällaisia merkkejä on nyt 2018 jälkipuoliskolla huomattavissa. Pitkään jatkunut noususuhdanne on saanut monet instituutiot varautumaan talouden hidastumiseen. Ennen toista maailmansotaa ja 1930-luvun lamaa pääomavirrat eivät olleet vapaita. Niiden vaikutus kriisien taustalla oli siten pienempi ennen nykyistä systeemiä. Vapaat pääomavirrat tulivat standardiksi vakituisesti vasta 50 -luvulla Bretton Woods järjestelmän kaataessa kultakannan viimeisetkin rippeet. Uudessa talousjärjestelmässä ei tiedetty, kuinka suuri vaikutus pääomavirroilla on. Suomessa ei siis pystytty arvioimaan säännöstelyn lopettamisesta aiheutuvia muutoksia. Yhdysvaltojen tilanteessa nämä vaikutukset tiedettiin paremmin, mutta koska niillä on laaja-alainen vaikutus taloudelliseen toimintaan, kehitystä oli hankala ennustaa.
Näillä kahdella kriisillä on paljon yhteistä, mikä johtuu niiden perustasta pääomavirtoihin. Suomi ja Yhdysvallat ovat kuitenkin täysin erilaisia maita, joissa olisi odottanut erilaista kehitystä talouskriisin hoidossa. Molemmat tekivät kuitenkin samoja virheitä ja joitakin onnistuneita päätöksiä. Suomessa ei onnistuttu varautumaan pääomavirtojen aiheuttamaan nopeaan kasvuun ja talouden ylikuumenemiseen [2]. Yhdysvalloissa pääomavirtoja ei samoin tajuttu haitallisiksi ja niiden vaikutuksia ei levitetty tarpeeksi, vaan virrat suuntautuivat tietyille talouden alueille [1]. Yhtäläisyydet osoittavat, kuinka keskeisessä asemassa pääomavirrat ovat, oli kyse sitten pienestä riippuvaisesta kiinteän kurssin tai suuresta omavaraisesta kelluvan kurssin taloudesta. Talouspäättäjien pitäisikin tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota niihin. Viimeaikainen rahapolitiikka Yhdysvalloissa on lisännyt lainojen kysyntää nostaen niiden tuottoa korkojen kautta. Lisääntyvät pääomavirrat voivat siis olla taas aiheuttamassa seuraavia talouden ongelmia.
Lähteet:
[1] Doodley, Folkerts and Garber: Bretton Woods II still defines the international monetary system. Pacific Economic Review 14:3, 2009.
[2] Kiander, Jaakko: Laman Opetukset: Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset. VATT -julkaisuja 27:5, 2001.